LINNANMÄKIPÄIVÄ

Mikään ei tunnu niin rentouttavalta kuin päästä sänkyyn pitkän ja vilkkaan viikon jälkeen, sunnuntai iltana. Viikonloppu meni taas ohi silmänräpäyksessä. Tänään oltiin tyttöjen kanssa aamupäivästä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Linnanmäellä. Minähän tosiaan pelkään korkeita paikkoja, ahtaita tiloja ja kaikkea siltä väliltä. Linnanmäki on siis ihanne ympäristö minunlaiselleni. Tänään oltiin kuitenkin menevällä ja rohkealla porukalla liikkeellä, joten muutamaan vuoristorataan uskalsin itsekin. Pienenä en koskaan pelännyt Lintsin laitteita ja kävin monta kertaa peräkkäin samassakin laitteessa. Nykyään kädet tärisevät ja rintaa puristaa ajatuskin liian korkealla olemisesta tai pyörimisestä ilmassa koneen varassa. En vaan saa yhtään mitään hyvää tällaisista kokemuksista. Uutiset huvipuistolaitteiden aiheuttamista kuolemista tai muista vaaratilanteista eivät auta asiaan. Jos totta puhutaan, jopa vanha puinen vuoristoratakin tuntui liian hurjalta. En avannut silmiä varmaan kertakaan koko aikana, joka vain pahensi asiaa. Maailmanpyörässä ahdisti enkä nostanut katsetta kertaakaan katselemaan maisemia. Kadutti kyllä koko laitteeseen tuleminen, kun sitä roikkui ilmassa, vaunu heiluu tuulessa ja laite nitisee ja natisee. Tähän on hyvä todeta, ei enää koskaan maailmanpyörään. Olihan niitä hyviäkin kokemuksia ja itsensä ylittämisen hetkiä. Kaikki muut laitteet missä kävin olivat ihan kivoja, eikä pelottanut samalla tavalla kuin maailmanpyörässä. Kyllä se oma paikka on kuitenkin jalat visusti maan kamaralla samalla, kun adrenaliinin rakastajat uhkaavat omaa suojeluvaistoaan.